Ha haa, kurjat; tätä ette taatusti osanneet odottaa mutta tässä se kuitenkin tulee: Wolfheart's Homecave jää määrittelemättömän pituiselle tauolle (dramaattisen vaikutelman tehostamiseksi suosittelen taustamusiikiksi tätä). Alunperinhän minä perustin tämän ikään kuin vastaiskuna kaikille niille nettipäiväkirjoille joiden kirjoittajat tuntuivat elävän täysin toisenlaisessa todellisuudessa jossa aurinko paistoi, elämä oli alati ihanaa ja jopa paska tuoksui kirsikankukilta, sehän oli aikaa ennen kuin masennuksesta tuli trendi ja kansantauti. Ihmettelin siis sitä miksei kukaan vaikuttanut kirjoittavan ns. oikeasta elämästä. Tosin viidentoista vuoden jälkeen voinee kyseenalaistaa sen, että onko tämäkään nyt ainakaan niin kovin tavallista elämää kaikilta osiltaan ollut... Toinen syy oli ärsyyntyminen keskivertonettipäiväkirjojen päivitystahtiin, joka edusti mallia päivä sieltä, toinen tuolta. Uskon näiden 5485 yhtäjaksoisen tekstinulostuspäivän todistaneen kyenneeni toimimaan toisin.

Tauko saattaa vieroitusoireiden vaativuudesta riippuen kestää päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia tai jopa ikuisesti. Kirjoittamista en sentään aio lopettaa (=kykene lopettamaan, oletan), mutta nettijulkaisu saa ainakin joksikin aikaa jäädä. Myönnän että kirjoittamisen jatkamisesta huolimatta hieman hirvittää, sen verran syvälle selkärankaan tämä tapa on vuosien saatossa ehtinyt iskostua (eli en lupaa pitkää taukoa, jos kohta en lyhyttäkään). Toisekseen tämä on ollut itselleni tapa jäsentää maailmaa, ja siinä sivussa yritys oppia nauramaan myös itselleen ja oman käytöksensä idioottimaisuuksille (ja täällä se onkin ollut paljon tosielämää helpompaa). Lukuisia ovat myös olleet ne työpäivät, autonlaitot ja muut masentavuudet joiden kulumista olen nopeuttanut miettien sitä, miten ja mitä tulisin sen sortin tylsyydestä kirjoittamaan - toisinaan siitä tylsyydestä on yllättäen kuvitellut tuon kautta löytäneensä jopa huumoria. Yhtälailla ajatusten ulostaminen on helpottanut omaakin oloa ja olemista, sillä kirjoittamisen voima on kumma: usein asiat tuntuvat kutistuvan käsiteltävämmän kokoisiksi niiden muututtua tekstiksi.

Toisaalta vaikka tätä kautta on törmännyt hienoihin ihmisiin - malliesimerkkinä vaikkapa Pahavaatturina epäsäännöllisen satunnaisia vieraskirjanäyttäytymisiä suorittanut henkilö - on tällä hulluudella ollut myös hintansa. Uskon menettäneeni tämän johdosta kaverin tai pari ja onhan näistä teksteistä kotonakin aina silloin tällöin (ihan ymmärrettävästi) riitoja aikaiseksi saatu, näkemyshän on kuitenkin aina ollut yksipuolinen. Siispä osoitankin Ferilille suurta isomman kiitoksen tämän hulluuden sietämisestä; se on vaatinut suunnatonta mielenlujuutta. Lukematon lienee myös muiden ihmisten joukko joita olen teksteilläni loukannut: esitänkin tässä vaiheessa nöyrimmät anteeksipyyntöni idioottimaisuuksieni johdosta.

Toisaalta en liene lukenut koskaan yhdenkään nettipäiväkirjan pitäjän tai blogistin haastattelua jossa ei olisi viitattu häiriköintiin. Ehkä olen vain ollut riittävän tyhmä ollakseni ymmärtämättä, mutta mielestäni täällä ei koskaan esiintynyt minkäänlaista häiriköintiä, mitä pidän juttujen tason huomioiden äärimmäisen hämmentävänä. Kiitokset siitä.

Mikäli paluu joskus tapahtuu, tulee se tapahtumaan uudistuneena, ehkä jopa parjattua ja tavaramerkiksi muodostunutta värimaailmaa myöten. Uskon myös, että ainakin kirja-arvostelut ja keikkakertomukset tulevat heräämään eloon kenties hyvinkin pian, mutta aika näyttää. Nyt aion joka tapauksessa keskittyä sen todistamiseen, että ihminen kykenee elämään myös ilman päivittäistä nettipäiväkirjan ulostus-annosta (mitä tosin juuri nyt suuresti epäilen). Todettakoon vielä lopuksi myös se, ettei tähän päätökseen liity mitään sen suurempaa dramatiikkaa tahi piilomerkityksiä. Kunhan vaan heräsin viimeyönä flunssaisena kesken unien ja kelasin että paskat: satunnaisena päivänä tämä järjettömyys alkoi, joten miksei se saisi myös satunnaisena päivänä päättyä.

Wolfheart kiittää, kuittaa ja kumartaa.

 

5.12.2000 - 12.12.2015

 

P. S. Minä olin oikeassa: Mobilistissa autokoulun kakkosvaihetta kehittämässä ollut henkilö kertoi, että kakkosvaihe keksittiin juurikin siksi että ajokortin hankkivien määrä oli puolittunut sodanjälkeisistä vuosista - piti keksiä jokin keino jolla ne ajokortin hankkineet saataisiin palaamaan. Hmm... voisikohan mitenkään olla mahdollista - etenkin kun uutisoitu on että yhä harvempi hankkii ajokortin - että kolmosvaiheen kohdalla pyörä keksittiin uudelleen?

P. P. S. Mikäli joku kokee pakottavaa tarvetta viimehetken vittuiluille, häirikköviesteille tai korvausvaatimuksille, ne voi lähettää tänne.

~ Lopuille ja uusille aluille ~